Epäilen masennusta mutta tuntuu jotenkin tyhmältä että muka itse toteaisin vain sen. Oireet täsmää suurimmaksi osaksi mutta en tiedä mitä tehdä. Kouluun en opiskelemaan pysty mennä ennenkuin jotain asialle. Äidille en tiedä miten / en uskalla kertoa. En saa nukuttua koska ahdistaa mennä ja valehtelen että olisin kipeä. Koulu on mennyt loistavasti viimevuonna ja nytkin alku meni ihan ok mutta nyt pelkään että numerot tulee tippumaan. Tiedän etten kauaa voi valehtelua jatkaa mutta en uskalla mennä kouluun koska oppitunnille en kestä mennä ja luokkalaiset epäilis kuitenkin jotain jos käyn vaan kääntymässä kuraattorin puheilla.
Hei nimimerkki 15v poika.
Kiitos rohkeudestasi kertoa mietteistäsi. Ymmärsin viestistäsi, että epäilet sairastavasi masennusta mutta et uskalla kertoa asiasta äidillesi. Tilanne vaikuttaa myös koulunkäyntiisi etkä nyt tiedä miten asian kanssa etenisit. Ensinnäkin on hienoa, että olet siinä pisteessä, että ymmärrät tarvitsevasi apua tilanteeseesi. Ja apua tulet myös saamaan.
Olisi todella hyvä, jos uskaltautuisit kertomaan olostasi ja ajatuksistasi äidillesi tai jollekin muulle aikuiselle jolle kertominen tuntuisi luontevalta. Ymmärrän hyvin sen, että asiasta voi olla vaikea puhua mutta se kuitenkin aina kannattaa ja helpottaa oloa. Asiasta voi myös kertoa monella eri tavalla ja löydät varmasti oman tapasi ottaa aiheen puheeksi. Voisitko esimerkiksi kirjoittaa äidillesi tekstiviestin, jossa kerrot, että sinulla olisi jotakin mieltäsi painavaa kerrottavana. Äitisi osaisi varmasti tämän jälkeen ottaa asian kanssasi puheeksi. Tai olisiko mahdollista, että kirjoittaisit kirjeen, jossa kerrot miltä sinusta tuntuu ja missä asioissa sinä kaipaisit apua ja tukea?
Mietit myös koulukuraattorille menemistä tai oletkohan jo siellä käynyt? Tosi hyvä juttu! Monet oppilaat käyvätkin koulukurattorin kanssa juttelemassa, eikä siinä ole mitään outoa. Ja vaikka luokkalaiset siitä saisikin tietää, mitä ymmärtääkseni pelkäsit, on se vain merkki heille sinun rohkeudestasi ottaa askelia parempaan oloon. Jos haluat, voit myös kuraattorin kanssa miettiä tapoja kertoa äidillesi olostasi. Kuraattori osaa myös ohjata sinut koululääkärin tai psykologin puheille, joiden kautta voi myös mahdollisen masennuksen todeta.
Sinulla on ympärilläsi varmasti monta henkilöä, jotka haluavat sinua auttaa, luota heihin ja uskalla ottaa apua vastaan. Muista että sinä olet tärkeä, ja sinulla on oikeus voida hyvin!
Lämpimin terveisin,
Lasten ja nuorten puhelimen päivystäjä
Mulla on masennus ja kukaan ei tiedä vielä asiasta ja mulla on myös paljon ahdistusta joka ilmenee honona olona [Osa tekstistä poistettu] ja niin edelleen ja oon siis menossa huomenna puhumaan ahdistuksen takia koulu kuraattorille ja en tiiä miten kerron sille masennuksesta ja oon jo viillelly ja nii ja sit mua pelottaa et se kertois mun äitille asiasta ku en haluis.
Hei nimimerkki ”12v tyttö”,
Onpa ikävä kuulla, että olet masentunut ja ahdistunut, ja se on aiheuttanut sinulle huonoa oloa. Todella hienoa, että uskallat kirjoittaa siitä tänne ja olet rohkea, kun olet menossa puhumaan koulukuraattorille. Tätä vastausta kirjoittaessani olet jo varmaankin siellä koulukuraattorilla käynyt. Tuntuiko, että kuraattorille puhumisesta oli apua?
Kerroit, että olet satuttanut itseäsi ja se herättää minussa huolta. Olisi tärkeää, että tästä tietäisi joku luotettava aikuinen, jotta saisit apua ja voisitte yhdessä miettiä muita keinoja helpottamaan ahdistunutta oloa.
Kerroit, että sinua pelottaa, että koulukuraattori kertoo masennuksesta ja itsesi satuttamisesta äidillesi. Olen varma, että äitisi kuitenkin haluaisi tietää, mitä koet tällä hetkellä. Olet hänelle tärkeä ja uskon, että hän haluaisi auttaa sinua. Olisi hienoa, jos pystyisit kertomaan äidillesi olostasi. Entä onko sinulla lähipiirissäsi jotakin toista luotettavaa aikuista, kenelle uskaltaisit kertoa?
Omista ajatuksistaan voi olla välillä vaikea kertoa. Pystyisitkö kirjoittamaan ajatuksiasi paperille tai puhelimeen? Sitten voisit näyttää tekstin sille aikuiselle, kenelle haluaisit asiasta kertoa. Joskus kirjoittaminen voi olla helpompaa kuin ääneen sanominen.
Voit myös soittaa Lasten ja nuorten puhelimeen (suomeksi 116 111 eller på svenska 0800 96 116) tai kirjoittaa nettikirjeen. Puhelimen ja nettikirjepalvelun päivystäjän kanssa voit jutella ihan mistä aiheesta tahansa.
Muista, että sinä ansaitset apua ja sinun ei tarvitse jäädä yksin!
Halauksin,
Lasten ja nuorten puhelimen päivystäjä
Oon 11v-tyttö ja pelkään että mulla on masennus. En uskalla/halua kertoa tästä vanhemmille. Menen joku päivä koulukuraattorille. Mua vaan se pelottaa et koulukuraattori kertoo äidille kun haluaisin sen joskus ehkä itse tehdä.
Hei,
Kiitos viestistäsi! Onpa ikävä kuulla, että epäilet itselläsi masennusta. Olet kuitenkin rohkea, kun kirjoitit siitä tänne!
Masennuksen puheeksi ottaminen voi tuntua vaikealta ja pelottavalta. Todella hienoa ja rohkeaa, että olet tehnyt päätöksen mennä joku päivä koulukuraattorin luokse. Mietit, että haluaisit mieluummin kertoa olostasi äidillesi itse ensin, mutta et koe ihan vielä olevasi valmis siihen.
Vaikka kertominen tuntuukin vaikealta, niin kannustaisin sinua kuitenkin kertomaan vanhemmillesi. Olet heille tärkeä ja he varmasti haluavat tietää voinnistasi. Joskus asioiden ääneen sanominen voi tuntua todella vaikealta ja joillekin kirjoittaminen voi olla helpompaa. Pystyisitkö kirjoittamaan vanhemmillesi olostasi? Nuortennetissä on myös Huoli puheeksi! -lomake, jota voi hyödyntää, jos jonkin asian kertominen tuntuu vaikealta: https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/huoli-puheeksi-lomake/
Entä voisitko koulukuraattorille kertoa, että pelkäät, että hän kertoo asiasta äidillesi? Hän voisi myös auttaa sinua miettimään, millä tavalla voisit kertoa asiasta vanhemmillesi. Tuota Huoli puheeksi! -lomaketta tai kirjoittamista voit myös hyödyntää, kun menet kuraattorin luokse.
Paljon voimia!
Halauksin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
Moi! Oon 12-vuotuas tyttö ja must on tuntunut jo pitkään et mulla vois olla masennus. En oo kertonu kenelleekkään koska en haluu aiheuttaa huolta perheelle enkä kavereille, koska kaverillani on masennus ja yritän auttaa häntä joka ilta. Vaikka itsellä on todella paha mieli enkä jaksaisi jutella kenellekään. Minulle on jäänyt traumat kun joskus olen vähän avautunut kouluterveyden hoitajalle ja kuraattorille ja he kertoivat vanhenmilleni kun olin sanonut etteivät he saisi kertoa vanhenmilleni. Siis kenelle voisin kertoa??
Hei nimimerkki ”En tiiä”.
Kiitos rohkeudestasi kirjoittaa meille ajatuksistasi.
Kirjoitit, että epäilet sinulla olevan masennus ja mietit kenelle voisit asiasta kertoa, kun et halua aiheuttaa huolta perheellesi tai kavereillesi. Ensinnäkin haluan sanoa, miten hienoa on, että olet lähtenyt pohtimaan mistä voisit saada apua oloosi. Toiseksi haluan kertoa, että perheellesi on erityisen tärkeää se, että sinulla on hyvä olla. He haluavat varmasti olla sinun tukenasi ja auttaa sinua, jos kerrot heille mietteistäsi.
Kerroit myös, että autat masentunutta ystävääsi. Oletpa hyvä ystävä, kun jaksat tukea ystävääsi, jolla on juuri nyt vaikeaa. On kuitenkin tärkeää, että myös sinä saat apua, jotta sinä jaksat olla hyvä ystävä myös jatkossa. On hyvä muistaa, että jotta jaksaa auttaa muita, on ensin huolehdittava siitä, että itsellä on hyvä ja jaksava olo. Oma hyvinvointisi tulisi aina tulla ensimmäisenä.
Kerroit myös, että olet avautunut aiemmin kouluterveydenhoitajalle ja kuraattorille asioistasi, jotka sitten oli kerrottu vanhemmillesi. Onpa kurjaa, että sinulla on tämänlainen kokemus. Olikohan heillä jokin pätevä syy rikkoa vaitiolovelvollisuutensa? Jos ei, on sinua kohtaan tehty väärin. Olisi aina hyvä, että vanhempasi ovat tietoisia siitä, miten sinä voit, mutta tämä tieto pitäisi tulla sinulta itseltäsi tai kuraattorin tai terveydenhoitajan kautta mutta sinun suostumuksellasi.
Voisitko miettiä mikä olisi sinusta helpoin tapa kertoa olostasi esimerkiksi vanhemmillesi? Voisitko tuoda asian ilmi vaikka kirjoittamalla tekstiviestin tai kirjeen? Tai voisitko ruksata haluamasi puheenaiheet Huoli puheeksi lomakkeelle (https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/huoli-puheeksi-lomake/), jonka sitten annat?
Jos et halua heti vanhemmillesi kertoa, voit toki koittaa kertoa olostasi uudelleen koulun kuraattorille tai terveydenhoitajalle, ja heille alustaa, että pelkäät heidän kertovan sinun asioistasi vanhemmillesi ilman sinun lupaasi. Näin he varmasti osaavat huomioida tämän kaiken.
Toivon, että löydät oman tapasi kertoa olostasi valitsemallesi henkilölle. Muista, että sinun voinnillasi on väliä, ja vanhempasi ja lähimmäisesi haluavat aina auttaa sinua. Joten uskalla kertoa ja ottaa apua vastaan, sinä ansaitset voida hyvin.
Lämpimin terveisin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
Epäillen että mulla on masennus mutta isä yleensä yliregoi ja huolella ja äiti varmaan sanois höpö höpö älä ny puhu hassuja en halua kaverille kertoa koska en halua niile antaa stressiä
Hei nimimerkki ”Idk”,
Kiitos viestistäsi!
Kuinka kauan olet epäillyt itselläsi masennusta? Ikävä kuulla, jos isäsi yleensä ylireagoi ja epäilet, että äitisi ei ottaisi asiaasi tosissaan. Jos epäilet itselläsi masennusta, niin se on sellainen asia, joka tulisi ottaa tosissaan, eikä sitä saisi vähätellä!
Voisitko kertoa vanhemmillesi, että sinulla olisi asia, josta haluaisit puhua, mutta sinua mietityttää heidän reaktionsa? Jos puheeksi ottaminen tuntuu vaikealta, niin voit kokeilla kirjoittaa ajatuksiasi paperille ja näyttää sen vanhemmillesi. Jos kuitenkin vanhemmille puheeksi ottaminen ei tunnu hyvältä, niin voisitko ajatella kertovasi jollekin toiselle läheiselle aikuiselle?
Myös koulussa opettaja, kuraattori tai koulupsykologi ovat sellaisia, kenelle voit kertoa masennusepäilystäsi. He ovat työssään tottuneet kohtaamaan lasten ja nuorten erilaisia haasteita.
Meillä Nuortennetissä on myös ilmainen Lasten ja nuorten puhelin (suomeksi 116 111 eller på svenska 0800 96 116) sekä chat ja nettikirjepalvelu: https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/lasten-ja-nuorten-puhelin/ Palveluissamme pystyt anonyymisti juttelemaan ihan mistä aiheesta tahansa.
Ethän jää yksin!
Lämpimin terveisin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
Moi. Mulla on ollut jo kauan masennuksen oireita mutta en uskalla kertoa siitä vanhemmille koska se ahdistaa ja pelottaa. Olen yrittänyt puhua äidin kanssa tunteista mutta se on vaa sanonut että se menee ohi ja joka päivä näyttää menevän ihan hyvin. Tuntuu siltä että ei sitä edes kiinnosta. Nukkuminen ja kouluun meno on alkanut olla haastavaa kun päänsäryt on lisääntynyt ja iltaisin olen itkenyt sängyssä ja heräillyt sitten monta kertaa yön aikana. (Ei myöskään tunnu yhtään kivalta se että äiti aina valittaa siitä jos pyydän että voisin olla pois koulusta pahan olon tai päänsäryn takia) Kavereiden kanssa olo on myös vähentynyt ja olen menettänyt ruokahalua. (Puhun kyllä päivittäin kahden parhaan ystävän kanssa viestittäen mutta en ole heillekään kertonut kaikkea) [Osa tekstistä poistettu] Kävin kerran puhumassa koulukuraattorin kanssa kun oli pakko mutta valehtelin sillekin kun sen kanssa puhuminen tuntui kamalan epämiellyttävältä. Ajattelen välillä että varmaan ylireagoin vaan ja jos puhuisin jollekulle niin se varmaan vaikuttaisi esittämiseltä. Mitä mun pitäisi tehdä?
Hei nimimerkki Joku 14v tyttö,
Kiitos viestistäsi!
Kurja kuulla, että sinulla on ollut masennuksen oireita jo kauan. Olet ollut rohkea, kun olet yrittänyt puhua tunteistasi äidille, mutta ikävä kuulla, että äitisi ei ole tuntunut ottavan sinua tosissaan.
Kerroit viestissäsi paljon voinnistasi ja minulla herää huoli sinusta. Erityisesti itsetuhoiset ajatukset ovat sellaisia, joihin tulee saada apua ja tukea. Lisäksi myös masennukset oireet, nukkumisen haasteet, päänsäryt ja ruokahalun menetys ovat sellaisia asioita joihin sinulla on oikeus saada tukea.
Kerroit, että olet kerran käynyt juttelemassa koulukuraattorin kanssa, mutta hänen kanssaan puhuminen tuntui epämiellyttävältä. Tuntuiko sinusta, että koulukuraattorin kanssa eivät henkilökemiat kohdanneet vai tuntuuko tuntemattomalle ihmiselle puhuminen ylipäätänsä epämiellyttävältä? Omista henkilökohtaisista vaikeista asioistaan ei aina olekaan helppo jutella! Koulussa voit käydä juttelemassa myös esimerkiksi kouluterveydenhoitajalle. Hän on työssään tottunut kohtaamaan monenlaisia haasteita.
Ajattelet välillä, että varmaan ylireagoit ja puhuminen jollekin saattaisi vaikuttaa esittämiseltä. Mielestäni et ollenkaan ylireagoi ja olisi tärkeää, että pääsisit puhumaan ja sinut otettaisiin tosissaan.
Kirjoitat todella taitavasti ja minulle tuli mieleen, että miltä sinusta tuntuisi näyttää tämä kirjoittama tekstisi esimerkiksi terveydenhoitajalle tai jollekin toiselle luotettavalle aikuiselle? Entä voisitko ajatella, että näyttäisit tekstin vielä myös äidillesi?
Meillä Nuortennetissä on myös ilmainen Lasten ja nuorten puhelin (suomeksi 116 111 eller på svenska 0800 96 116) sekä chat ja nettikirjepalvelu: https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/lasten-ja-nuorten-puhelin/ Palveluissamme pystyt anonyymisti juttelemaan ihan mistä aiheesta tahansa.
Muista, että olet arvokas! Ethän jää yksin ajatustesi kanssa!
Lämpimin terveisin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
Ite oon kans vähän samassa jamassa. Oon 16, koht 17 vuotias tyttö ja tuntuu et oisin kärsiny jo monta vuotta jotai tämmöstä. Tietenkää en täs rupee niiku ite diagnosoimaa, mut kyl mä oon jo hetken aikaa epäilly et mulla ois ainaki jotain masennuksen tyyppistä.
Ehkä enemmänkin tulee sillee kausittain ja varsinki tää vuosi on ollu tosi vuoristoratasta.
Joskus ylä-asteen alussa nää mun oireet alko ja sillon olinki tosi pohjalla ja siihen sitten kuulu kaikki itsetuhoset ajatukset ja niiden toteuttaminen. En oo varmaa kellekkää kertonu et kuinka pahoja nää oikeesti oli ku ei haluu ketää järkyttää.
Oon koittanu käydä aikasemmin psykologilla ja koulukuraattorilla mut en oo koskaa saanu avattuu suuta ku on tuntunu et mua katotaa just sillee et kulkisin vaa massan mukana ja hakisin huomioo.
Kyl sitä ku jälkeenpäi aattelee ni eihä ne huolet sillon oikeesti edes ollu isoja mutta mul oli huonot kaverit ja ne vaikutti muhun tosi huonolla tavalla. Yhellä niistä oli tosi vakava masennus ja tietääkseni on edelleen mutta en oo sen kanssa yhteydessä enää. Ja mä ite oon sellanen että mä helposti yritän auttaa kaikkia ja niiku murehdin aiva liikaa muiden asioista.
Mut just sitä ku miettii että oikeesti kyllä säkin haluaisit tietää jos sun ystävä tai läheinen kärsii jotain tämmösii vaikkakin siitä tulis huoli.
Kauheen pitkäks venyy tää teksti mut nyt ku tänne kirjotan ni kirjotan sit kans kunnolla.
Oireita mul on varmaa just ollu toi itsetuhosuus vaikkakin nykyään vaan ajatuksissa, sit semmonen aivan järkyttävä uupumus et tuntuu et ei pysty mitää tekee ku ei vaa yksinkertasesti jaksa (esimerkiks omast hygieniast huolehtimine ja sängyst nousemine ja tämmöset ihan perus asiat) Ei oikee kiinnosta mikää ja kokoajan sellanen negatiivinen mindset päällä. Uni ei tuu ja kokoaja vaa miettii kaikkii asioit. Sit kaikki tommoset itsensä vihaamine ja semmone on kans ihan kokoajan. Ajattelee et kaikki vihaa sua ja kukaan ei vois koskaan tykätä sun kaltasesta ihmisestä. Siin menee ihmissuhteetki aivan piloille. Saattaa kaverit kysellä et hei tehääks jotain ja sit ne tulee teille ja makoilette sängys ja sit ne ehottaa et mennää vaikka kävelylle ja sit sä vaa oot silleen et nyt ei jaksa kyl yhtää ja sit ne valittaa sulle kun et jaksa ikinä tehä mitään muuta ku maata sängyllä, syödä tai nukkua tai olla puhelimella.
Sitte sitä tulee aina välil semmosii parempii hetkii ja aattelee et ei mulla voi mitää masennusta olla koska mulla on nyt hauskaa tai jotain mut sit aina illalla ku menee nukkumaan ni tuntuu vaa et kaikki on ihan turhaa eikä tääl oo mitää iloo. (tiiän kyllä et esimerkiks masennustaki on erilaista jotku on ihan maassa kokoaja joillaki se on semmone et on semmonen tosi energinen ja hyper)
Mut jokatapauksessa nyt tää vuosi on ollu niin hirvee eikä täst enää tuu mitään ku en jaksa käydä kouluu ja sit vanhemmat on pettyneitä mut ei vaan pysty selittää niille et niiku tiedostaa sen et pitäis käydä kouluu ja pitäis tehä kaikennäkösii asioita mut sä et vaan niiku pysty. Niiku et sun aivot sanoo sulle et nouse ylös ja sun keho ei tottele sua.
Ja se on nii kauhee se tunne ku joku sulle sanoo et sä oot laiska tai alkaa huutamaan ku et käy koulussa tai hoida sun velvollisuuksias mut et niiku osaa sanoo niille et hei mä en voi tälle mitään ja mä tiiän sen itekkin et mun pitäis tehä sitä sun tätä.
Ja sit itellä vaikuttaa varmasti ku mä oon aika semmonen et jos mulla ei vaik oo juttuu kenenkää kans ni kaikki on ihan turhaa et pitää tavallaa olla kokoaja joku ihmine kenest on niiku tavallaa riippuvaine. Ja sit sut jätetään ja sit koko maailma kaatuu taas ja tajuut et sä vaan tarviit jotai piristyst elämää ja nyt sitäkää ei oo ni kaikki on ihan turhaa.
Toi varmaa kuulostaa ihan tyhmältä mut ihansama ei kukaan täällä oo mua tuomitsemassa varmaan.
Mut niiku on tavallaa siihen ihan kyllästynyt et sä löydät jonkun ja aattelet et se on se kenenkaa sun kuuluu olla ja sit sulle sanotaan et tunteet on kadonnu tai muuta vastaavaa.
Toi nyt ei sillee ees liittyny koko aiheesee ja tää on iha hirveen pitkä romaani lol.
Sitäki vaa et oikeest mul itel ainaki tuntuu et toisaalt ei paskaakaan kiinosta muiden mielipiteet mut toisaalt ne toisten mielipiteet on ainoo asia mitä mietit. Ristiriitasta eikö?
no joo mutta oon tässä varmaa menny ihan ohi aiheen jo aikoi sitten.
Sitä siis oikeasti vaan että kyllä se kertominen tuntuu niin vaikeelta vaikka tietää et se kannattaa. Ja teille kaikille nuoremmille siellä ni vaikka te oisitte vaikka 11vuotta ni teidän tunteet on tärkeitä ja se ei oo huomionhakua!
Usein vanhemmat sanoo että ”se johtuu sun murrosiästä” yms ja siis tottakai se siihen vaikuttaa hormoonitoiminta yms mut se ei tarkota sitä etteikö sulla esimerkiks vois olla jotain masennusta. Nuortenkin tunteet on tärkeitä.
Kiitos kun sain avautua😂
Hei nimimerkki ”Pelkuri”,
Kiitos, kun rohkeasti jaoit mielenpäällä olevia ajatuksiasi. <3
Kuvailit, että olet voinut huonosti ja epäilet, että sinulla saattaisi olla jotakin masennuksen tyyppistä. Itsetuhoiset ajatukset ja itsetuhoinen käytös ovat aina hyvin huolestuttavia asioita, joihin tulee aina saada apua. Myös kuvailemasi oireet (uupumus, jaksamattomuus, unenpuute, itseinho jne.) ovat sellaisia asioita, joihin sinun olisi tärkeää saada tukea. Olet ollut rohkea, kun olet mennyt tapaamaan koulukuraattoria ja psykologia, mutta aina omien syvimpien tunteiden avaaminen ei ole helppoa, vaikka kyseessä olisikin ammattilainen. Ammattilaisen tulee aina ottaa tosissaan sinun tunteesi ja ajatuksesi. En ajattele ollenkaan, että hakisit huomiota, vaan sinä nimenomaan hienosti olet pohtinut omaa hyvinvointiasi ja yrittänyt ainakin käydä juttelemassa.
Olet voinut huonosti, joten se on luonnollisesti vaikuttanut siihen, että et ole jaksanut käydä koulussa tai hoitaa velvollisuuksia. Et todellakaan ole laiska, vaan olet tarvinnut enemmän lepoa. Toivoisinkin, että voisit vielä hakea apua itsellesi. Ammattilaiset, kuten psykologi ja koulukuraattori, kestävät kyllä kuulla kaikki rankatkin asiat ja he ovat työssään tottuneet kohtaamaan monenlaisia mielenterveyden haasteita. Jos puheeksi ottaminen tuntuu vaikealta, niin voit kokeilla esimerkiksi ajatusten kirjoittamista ylös paperille – voit pitää tekstin omana tukenasi, kun kerrot tai voit näyttää sen suoraan henkilölle, kenelle haluat kertoa voinnistasi.
Haluan kannustaa sinua myös kertomaan rehellisesti voinnistasi läheisille aikuisille. Sinun ei tarvitse olla yksin ajatustesi kanssa ja olisi tärkeää, että voisit kertoa huonosta olostasi jollekin luotettavalle aikuiselle. Kuten itsekin hienosti sanoit, niin sinun läheisesi aivan varmasti haluaisivat tietää sinun voinnistasi. Kaikkien tunteet tosiaankin ovat tärkeitä – myös sinun. <3
Voit aina tulla juttelemaan myös meidän ilmaiseen Lasten ja nuorten puhelimeen (p. 116 111), tulla juttelemaan chattiin tai kirjoittaa nettikirjeen. Kanavamme ovat nimettömiä ja luottamuksellisia sekä voit jutella ihan mistä aiheesta tahansa. https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/lasten-ja-nuorten-puhelin/
Halauksin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
No siis oon ollu noin vuoden masentunu, kesälomal helpottui mut heti kun koulu alkoi, masennus palasi takaisin. Oon ollut yksin koko alakoulun ajan, ja sain nyt kutosen alussa pari hyvää kaveria. Kaveriporukassamme on yhteensä viisi henkilöä jos minutkin lasketaan, ja siis kaks tyyppii on iha parhaita kavereita koskaan, ja samoin ne toiset kaks tyyppii. Oon siis porukassamme vähän se ”ei niin tärkee”, mut ainaki ei enää tarvi vaan nojata välitunneilla seiniin. Lisäksi stressaan tosi helposti kaikkii kokeit ja sellassii, ja luulisin et sen stressi takii mulle tuli masennus tai ainaki joku sen tapanen. Aina jos oli koe seuraavana päivänä niin halusin kuolla, ja itken aina kun yritän nukkua.
Nykyään koen olevani vaan pelkkää ruma ihminen, jota kukaan ei haluu perheeseen, joka kuluttaa vanhempieni rahoja ja ruokaa yms, ja oon itsemurhaaki miettiny niinku parikymmentä kertaa, mut en ole onneks pystyny vaa toteuttaa kun jokin vaa pysäyttää mut. Oon joskus yrittäny viillellä, kun en oo löytäny tähän kamalaan oloon mitäön apua, mutta en löytäny mitään tarpeeks terävää, niin siihen se sitten jäikin.
Oon joskus aatellu kertoo vanhemmille mun ongelmista, mut äiti joskus sano et sen mielestä kaikki jotka yrittää itsemurhaa on hulluja, ei mitän muuta, ni ei sitte tee yhtää mieli sanoo sille mitään, ja tiiän että isäkin on samaa mieltä äidin kanssa.
Oon aika läheinen mua kaks vuotta vanhemman siskon kaa, ja oon kertonu sille jos mulle on tullu sellane kauhee ahdistus, mut oon sanonu tähän tyyliin et oikeesti mua harmittaa kun huomen on kouluu(koulu yleensä ahistaa mua ihan sikana) ja tollee. Mun sisko on joko ohittanut kaiken mitä sanoin, tai sitten se on sanonu kaikkee sellasta esim. hei ei se nyt niin paha ole, tai että koululla ei oo mitään välii, kunhan saat ihan ok numeroita, eikä tarvi välittää mistään muusta. On se joskus vähä auttanu, mut ei sen enempää.
Oon myös sanonu yhelle mun kaverille mun ongelmista, mut se sano et se ei usko mua, koska hymyilen sen mielestä usein. Oikeasti vain teeskentelen hymyileväni, koska en halua kenenkään tutun ihmisen tietävän ongelmistani.
Nukun aika surkeesti, mutta en vain saa unta kun on nää kaikki ajatukset päässä. En pidä kouluruuasta, enkä syö sitä juuri yhtään. Kotona syön ruokaa saman verran kuin 3-vuotias pikkuveljeni, ite oon siis 12-vuotias tyttö. Nykyään en saa mennä kauppaan. Äiti ja isä on tosi tarkkoja eikä anna käyttää puhelinta juuri yhtään sen jälkeen, kun joskus unohdin että seuraavana päivänä oli koe. Se vaan ahistaa mua enemmän, mut ne ei ymmärrä mitään. Luen puhelimella yhtä tosi hyvää kirjaa, jonka päähenkilöllä on masennus, ja se on auttanu mua tosi paljon pääsemään vähitellen masennuksesta eroon, mutta äidin ja isän puhelinrajoitusten takia masennus vaan alko taas pahenemaan entistä enemmän, kun en enää voinut lukea sitä puhelimelta, enkä viiti sanoi niille mitään.
En tiedä onko mulla masennusta vai ei, enkä varsinkaa viiti sanoo mitää tollasta kenellekkään jos mulla ei sitte olekkaan masennusta vaan jotain ihan muuta.